Syksy Suomessa

Äh ja möh. Minne jäivät kaikki hyvät suunnitelmat reissun yhteenvedosta ja sveitsiläiselämän tiivistämisestä? En tiedä, mutta Suomessa olen joka tapauksessa ehtinyt olla jo melkein kuukauden, enkä vain yksinkertaisesti ole saanut itseäni kirjautumaan Bloggeriin ja kertomaan kotiinpaluutunnelmista.

Ehkä asiassa on vähän mukana myös itselleni kovin tuttua lopettamisen vaikeutta. Kesä Sveitsissä on auttamatta takanapäin ja samoin on myös tämän blogin tarina. Monta asiaa jää vielä sanomatta, mutta ehkä se ei välttämättä ole niin paha asia. Tärkeimmät muistot ovat joka tapauksessa tallessa omassa mielessäni, ja nämä merkinnät toimivat itselleni ennen kaikkea niiden herättelijöinä. Ei vuoristoilman raikkautta, pimeiden kesäiltojen lempeää tuulenvirettä, italiankielisen keskustelun kiihkeää tempoa tai junan ikkunassa ohivilistävien sveitsiläismaisemien herättämää tunnetta voi muuttaa pelkiksi sanoiksi tietokoneen näytöllä. Ne täytyy kokea itse, vaikka tietysti toivonkin, että osa tunnelmasta on välittynyt myös tänne.


Kesä oli upea, upeampi kuin olin kuvitellutkaan, mutta nyt tuntuu taas hyvältä olla kotona tuttujen ihmisten, kotoisten maisemien ja iki-ihanan suomen kielen keskellä. Jossain mielessä reilut kaksi kuukautta oli itselleni juuri sopiva aika viettää ulkomailla: ehdin nähdä maata ja sen asukkaita muutenkin kuin turistin näkökulmasta, ja toisaalta koti-ikävä ei vielä ehtinyt kasvaa ylitsevuotavaksi. Maana olisin taatusti viihtynyt Sveitsissä huomattavasti kauemminkin, mutta vieraan kielen ja vieraiden ihmisten keskellä jotain olennaista jää kuitenkin aina uupumaan. Tilanne voisi olla erilainen esimerkiksi vaihto-opiskelijan silmin: kouluympäristö tekisi luultavasti kielen tutummaksi ja uusia ystäviä olisi huomattavasti helpompi hankkia, mutta neljän seinän sisällä työskentelevänä ja ei-niin-täydellisellä saksan kielen taidolla varustautuneena Suomessa oli jo paljon, mitä odottaa.


Lentokentällä minua olivat vastassa perheeni, poikakaverini ja pari kaveriani, ja täytekakkupiknik kentän parkkipaikalla ilahdutti kovasti. Ensimmäinen viikko kului vauhdilla asuntojärjestelyjen ja muuttotohinoiden keskellä, ja opiskelutkin käynnistyivät pian.

Tällä hetkellä tunnen itseni todella onnekkaaksi. Asunto oli vielä parempi kuin olin ajatellutkaan, ja nyt se alkaa jo pikkuhiljaa todella näyttää ja tuntua omalta kodilta. Opiskelut maistuvat ainakin vielä loistavasti: uusiin ihmisiin on ollut yllättävänkin helppo tutustua, yhteishenki on hyvä, eikä rakkauteni historiaan ole kadonnut minnekään. Onkohan omituista lukea tuhatsivuisia tenttikirjoja ihan vain omaksi ilokseen?

Ja sitten ovat tietenkin ihmiset. Osa kaveripiiristäni on kylläkin muuttanut opiskelujen myötä kauemmas, mikä tietysti vähän harmittaa, mutta on silti mukavaa, kun tietää, että viikonloppuna löytyy aina kaupunkiseuraa, halukkaita Singstar-laulajia ja joku, joka haluaa tilata kanssani pitsan puoliksi. Yhteiselo poikakaverin kanssa on sujunut yllättävänkin sujuvasti, ja kotikotona on aina mukava käydä, vaikka huoneeni siellä onkin edelleen melkoisen kaaoksen vallassa. Kuka olisi uskonut, että kaappien raivaaminen lapsuuden aarteista on niin hidasta hommaa?

Niin. Kaikki on oikeastaan aika hyvin nyt.


Kiitos teille kaikille, jotka luitte kuulumisiani, ehkä välillä kommentoittekin. Vaikkei merkintöjä lopulta niin valtavasti ehtinytkaan syntyä, tästä blogista tuli minulle tärkeä osa sveitsiläisarkeani, henkireikä, jonne saatoin purkaa tunnelmiani rehellisesti omalla kielelläni ja jonne luultavasti tulen vielä palaamaan, kun talvi ahdistaa, kiire painaa päälle ja halu päästä maailmalle kasvaa.

Voi olla, että jatkan vielä joku päivä bloggaamista jossain muualla. Halu kirjoittaa ei ole sammunut, vaikka kesä onkin ohi. Kuulumiset tulisivat kylläkin olemaan huomattavasti arkisempia ja tapahtumien puitteet tutumpia, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Aika näyttää, mutta tällä hetkellä aion keskittyä nauttimaan arjesta - elämään elämäni syksyä Suomessa.

Viimeistä viedään

Viimeinen viikko Sveitsissä on kulunut leppoisaan tahtiin. Pikkupoika on viettänyt aikaansa isovanhemmillaan ja kouluretkellä, joten minulla on jäänyt useampanakin iltapäivänä vapaata. Tekemistä ei ole ollut vaikea keksiä: kolmekymmentäjotain-helteet ovat jatkuneet tähän päivään saakka, joten auringossa on tullut paistateltua niin paljon kuin sielu sietää ja nahka kestää, joskin aina tunnin välein on pakko päästä sisälle vilvoittelemaan.

Maanantaiaamuna suuntasin viimeistä kertaa Zürichiin. Perhe oli joustava, kuten aina, ja pikkupoika järjestettiin isovanhemmilleen syömään, jotta minä pääsisin kiertelemään kaupunkia. Lipuistakaan minun ei tarvinut huolehtia: en ole tainnut vielä mainita, mutta minulle maksetaan kaikki bussi- ja junakyydit, joita reissun aikana tulee, vaikkeivät ne edes mitenkään liityisi varsinaiseen työnkuvaani. Aika reilua, voisin ehkä sanoa. Täällä on todella nähty vaivaa sen eteen, että minä nauttisin olostani, ja kyllähän minä nautin.

Aamulla kaupungilla oli hiljaisempaa kuin olen koskaan nähnyt: lomakausi on jo ohi, ja katuja kansoittivat lähinnä eläkeläispariskunnat ja satunnaiset turistit. Omissa suunnitelmissani ei enää ollut mitään suurempia shoppailuja - matkalaukun kilolukemat hirvittävät jo näinkin - vaan lähinnä pikkutuliaisia, joten päätin aluksi suunnata aamukävelylle Zürichseen eli Zürich-järven rantaan. Täytyy todeta, että aamu tuskin voisi hienommin alkaa. Lämpöä ei vielä ollut tukahduttavan paljon, ja järveltä puhalsi hienoinen tuulenvire. Auringossa kimalteleva vesi, arvokkaina kohoavat kivirakennukset ja kaikkialla liehuvat punavalkoiset ristiliput edustivat itselleni Sveitsiä juuri sellaisena kuin sen aina olinkin kuvitellut - puhtaana, kauniina, silminnähden hyvinvoivana. Mielikuva ei edelleenkään ole muuttunut noilta osin, vaikka se tietysti kesän kuluessa onkin täydentynyt.

Ehdin vielä kierrellä kauppoja ja käväistä kahvilla (no joo, teellä), ennen kuin miittasin suomalaisaupairin, jonka kanssa pyörimme kaupungilla jo pari viikkoa aiemminkin. Oli jälleen mukava saada vaihtaa kuulumisia ja purkaa kesän tunnelmia. Kadunvarren penkillä nautittu kaneli- ja mustikkajäätelö maistui enemmän kuin hyvin helteen paahtaessa selkää.

Zürichin kaduilta voi bongailla satoja mitä mielikuvituksellisimmin taiteiltuja jättiruukkuja kasveineen.

Olimme jo aiemmin päättäneet käydä katsomassa saksalaisen Alle anderen -elokuvan, joka osoittautuikin varsin viihdyttäväksi, vaikken aivan jokaista sanaa tajunnutkaan. Teatteri sijaitsi vähän keskustan ulkopuolella, ja kävellessämme sinne kohtasimme hieman toisenlaisen Zürichin kuin aiemmin. Vastaantulijat eivät välttämättä olleetkaan ainoastaan turisteja tai luksusvaatteisiin pukeutuvia bisnesmiehiä ja -naisia, vaan aivan tavallisia keskivertokansalaisia. Monikulttuurisia pikkukauppoja riitti joka lähtöön, kadut eivät välttämättä olleetkaan pari tuntia sitten lakaistut ja kahviloissa istuskeli luultavasti uudenkiiltäviä toimistorakennuksia pystyttäviä haalarimiehiä.

Katunäkymiä keskustan suunnalta.

Vartin kävelymatkan aikana ehti sattua ja tapahtua: erään kerrostalon luona vilkaisin sattumalta ylöspäin ja ehdin juuri nähdä ikkunasta pilkistävän juomapullon, ennen kuin saimme päällemme pienimuotoisen sadekuuron - tahallisen vai en, en osaa sanoa, mutta onneksi kesä kuivasi minkä kastelikin. Parin hetken kuluttua huomasimme melkoista vauhtia ohi viilettävän auton, joka räsäytti kadunvarteen pysäköidyn kulkupelin sivupeilin rikki tuosta vain ja jatkoi, jos mahdollista, vieläkin vinhempaa vauhtia poispäin. Ei liikennekulttuuri näemmä täälläkään täydellinen ole.

Järvimaisemia kelpasi katsella.

Muuten viikko on koostunut aika lailla pienistä, arkisista tapahtumista. Olen nukahtanut takapihalle ja herännyt paniikissa tomaatinpunaista väriä peläten vain huomatakseni, etten enää pala ilman aurinkorasvaa. Olen käynyt uima-altaalla ja siunannut ties monettako kertaa amerikkalaisen virvoitusjuomateollisuuden aikaansaannoksia - Coca-Cola Zero on tämän kesän juoma numero yksi. Olen harkinnut mukaan raahaamieni saksan- ja ranskankirjojen avaamista vain havahtuakseni aamuyöllä nettikeskustelujen ihmeellisestä maailmasta. Olen syönyt minimustekaloja, katsellut sveitsiläistä stand-up-ohjelmaa ja löytänyt uusia bändejä. Ei mitään erikoista, ei mitään suurta ja ihmeellistä, vaan aivan tavallista - ja juuri siksi niin ihanaa - arkielämää.

Päivän kuvasarjassamme: sveitsiläinen kotimatka. Jos haluan keskustasta kotiin, voin halutessani valita tavallisen tien sijasta vähän luonnonläheisemmänkin reitin, ja perille pääsee aivan yhtä lailla.

Jollain tavalla olen jo tiedostanut, että kohta tämä kaikki on ohi. Viikko on ollut täynnä viimeisiä hetkiä: viimeinen junamatka, viimeinen mökkivierailu, viimeinen uintikerta, viimeinen päivällinen sukulaisten kanssa... Lista on loputon. En väitä, ettenkö odottaisi kotiinpaluuta - olen totta puhuen tainnut laskea päiviä jo viimeisen kolmen viikon ajan - mutta kyllä minä tätä kaikkea jään kaipaamaan, ja kovasti. Sveitsin-perheeni on ollut aivan uskomattoman ihana - en usko, että parempaa tuuria olisi sen suhteen voinut käydäkään. Koko kesän aikana meille ei ole tullut yhtäkään ristiriitaa tai erimielisyyttä mistään asiasta, ja olen tuntenut itseni enemmän perheenjäseneksi kuin työntekijäksi. Yhtenä päivänä perhe toi minulle kauppareissulta tuliaiseksi valtavan jättisuklaamunan - sellaisen parinkymmenen sentin korkuisen - ilman mitään sen kummempaa syytä kuin "Ajateltiin, että se oli hauska". Lempiruokiani on tiedusteltu moneen otteeseen, ja minulla on vahvasti sellainen tunne, että parin viime päivän syömiset ovat noudatelleet melko tarkasti omaa top-listaani. Tänään olin aivan otettu, kun pikkupoika kyseli vilpittömästi, milloin aion tulla takaisin.

Junamatkalla kotikontuja kohti törmäsin erikoiseen näkyyn: taivaalla komeili kaksi sateenkaarta! En tietenkään onnistunut vangitsemaan niitä kovin tehokkaasti liikkuvan junan ikkunasta, mutta hienoja ne olivat.

Huomenna edessä on pakkailupäivä, ja sunnuntaiaamuna kone lähtee Zürichin kentältä kohti Suomea, vaikkakin muutaman mutkan kautta. Eipä tässä enää paljoa ehdi, mutta aion vielä huomenna tehdä viimeisen kävelykierroksen täkäläisissä maisemissa ja painaa mieleeni kaiken sen, mitä tässä paikassa rakastan.

Suomessa macaroneina tunnetut minileivokset ovat täällä Luxemburgerleja.

Suunnitelmissani on jo kauan aikaa ollut tehdä postaus Sveitsistä ja sveitsiläisistä erikoisuuksista: mikä täällä on erilaista, mikä samanlaista kuin Suomessa? Millainen on sveitsiläinen keittiö? Miltä täällä oikeasti näyttää, miltä tuntuu, miltä tuoksuu? Mitä asioita olen hämmästellyt? Millaisia ihmiset ovat? Ja tietenkin se ikuisuuskysymys: mitä täällä ajatellaan Suomesta?

Kuten voitte huomata, sellaista ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ole täällä näkynyt. Voikin ehkä olla, ettei blogini pääty vielä aivan sillä sekunnilla, kun laskeudun kotimaan kamaralle, mikäli reissusta tuntuu vielä riittävän asiaa. Katsotaan, katsotaan.

Nyt kuitenkin taidan hipsiä nukkumaan, etten huomenna unohda väsyksissäni kaikkia tavaroita tänne. Bis später!

Illanviettoa sveitsiläisittäin

Koulut ovat alkaneet jo täällä ja Suomessa, mutta kesä jatkuu vielä. Sääliksi kyllä käy täkäläisiä koululaisia, jotka joutuvat viettämään päivät neljän seinän sisällä, vaikka ulkona on edelleen auringonpaistetta ja hellelukemia niin paljon kuin toivoa saattaa. Olin oikeastaan kuvitellut, että opiskelut alkaisivat täällä vasta syyskuun tietämillä, kuten asia monessa muussa Keski-Euroopan maassa taitaa olla, mutta viime maanantaina pikkupoikakin aloitti suosiolla ensimmäisen koulupäivänsä vain viiden viikon kesäloman jälkeen. Päivät ovat yllättävän pitkiä - kahdeksasta puoli neljään jo ekaluokkalaisellakin - mikä tietysti osaltaan johtuu keskipäivän puolitoistatuntisesta ruokatauosta.

Itselleni koulujen alku on tarkoittanut oikeastaan entistä enemmän vapaa-aikaa, sillä siivoushommia ei yleensä ole kovinkaan moneksi tunniksi, ja totta puhuen minua alkoi alkuviikosta vaivata jo suoranainen tekemisen puute. Kun illatkin ovat lähes aina kohtuullisen tyhjillään, nettimaailma alkaa olla koluttu, talosta löytyvät aikakauslehdet selailtu ja DVD-tarjonta nähty. Teeveetä en ole oikeastaan juuri edes katsellut, vaikka sellainenkin huoneestani löytyisi. Eipä tässä silti valittamista ole - syksyllä ohjelmaa on varmasti enemmän kuin tarpeeksi, ja muuttotohinat alkavat heti kotiin palattuani.



Sveitsi jaksaa ihmetyttää ja ihastuttaa yhä uudelleen. En edelleenkään voi olla pitämättä siitä tavasta, jolla maaseutu ja kaupungit kietoutuvat täällä yhteen. Maan suurin kaupunki on puolen tunnin matkan päässä, ostoskeskukseen on reilu kilometri ja juna-asemalle vielä huomattavasti vähemmän, omakotitaloja on joka puolella ja liikenteen kohina kuuluu yötä myöten, ja silti voin kuunnella huoneeni ikkunasta lehmien ammuntaa. Maissipellot maalaistaloineen alkavat melkein nurkan takaa, ja vuohia löytyy kotikadun toisesta päästä.



Eilen sain nähdä taas uudenlaisen palan täkäläistä elämää. Naapurustossa järjestettiin nimittään puutarha- ja grillijuhlat, joihin kukin perhe kiikutti kuka peruna- ja tuoresalaatteja, kuka erilaisia makkaroita, kuka itseleivottua pähkinäkakkua ja vadelmatiramisua. Kaikki söivät, joivat ja juttelivat saman pitkän pöydän ääressä, ja kerrankin jopa minä tunsin sopivani joukkoon. Pimenevä ilta oli lämmin, yhden talon sisältä kantautui brasilialaisia rytmejä. Suihkulähteet solisivat.

Ikäjakauma oli pikkupojan kuudesta vuodesta erään vanhemman pariskunnan reiluun kahdeksaankymmeneen vuoteen, mutta kaikki tuntuivat tulevan juttuun. Kaksi naapuruston perinteisesti toisilleen vihoittelevaa tätiäkin oli saatu kuulemma ensimmäisen kerran saman pöydän ääreen.

Suureksi yllätyksekseni huomasin, että minäkin pystyin lopulta osallistumaan kunnolla saksankieliseen keskusteluun. Useimmiten olen jäänyt suosiolla hieman sivummalle, jos paikalla on ollut enemmän sveitsiläisiä kerrallaan, mutta nyt eräs puheliaamman sorttinen Suomessa pari kertaa vieraillut naapuri halusi kovasti jututtaa minua, ja huomasin ymmärtäväni helposti, mistä puhutaan. Vaikka en itse niin paljoa kertonutkaan, minunkin sanani tajuttiin siten kuin ne tarkoitinkin. Ei ehkä kuulosta niin suurelta saavutukselta, mutta kun on tottunut vaihtamaan englantiin aina kun aihe on jotain pöydän kattamista tai Lego-leikkejä monimutkaisempaa, oli mielenkiintoista huomata osaavansa puhua laman vaikutuksista Suomessa. Jännä juttu muuten, kävi ilmi, että useampikin naapureista uskoi eiliseen asti vakaasti Nokian olevan ruotsalainen firma.



Ilta ei kuitenkaan loppunut vielä siihen. Eräs nuorempaa ikäpolvea edustanut naapuri kertoi olevansa vielä lähdössä viettämään iltaa kavereidensa kanssa ja kysyi, haluaisinko liittyä seuraan. Riittävän monen kotona ja koneella vietetyn lauantai-illan jälkeen minun ei tarvinut harkita montaakaan hetkeä, ja kohta olimme jo paikallisessa pikkubaarissa, jossa kaikki tuntuivat tuntevan toisensa. Oli kuitenkin vielä sen verran aikaista, että meno oli verrattain hiljaista, ja päätimme suunnata tunnin ajomatkan päässä sijaisevaan Luzernin kaupunkiin, josta kuulemma löytyisi hieman enemmän elämää.

Löytyihän sieltä. Tanssilattia oli täpötäynnä ihmisiä, ja tunnelma oli kaikin puolin loistava. Moitittavaa oli ainoastaan tukalan kuumasta ja savuisesta ilmasta - täällä ei ilmeisesti tunneta erillisiä tupakkapuolia, vaan jopa työntekijät polttivat samalla kun valmistivat juomia. Oli kuitenkin mahtavaa päästä pitkästä aikaa tanssimaan ja näkemään omanikäisiä ihmisiä. Kotimatkalla väsytti niin, että hereilläpysyminen oli melkoista työtä, mutta mieli oli loistava.

Tänä aamuna nukuin niinkin pitkään kuin puoli yhteentoista, mikä on paljon, kun ottaa huomioon, että olen yleensä viikonloppuisinkin noussut jo viimeistään yhdeksän jälkeen. Aurinko porotti jo täydellä teholla, ja äsken onnistuin ottamaan vielä lisäunet ulkosalla. Sillä välin kaikki muut olivat kadonneet jonnekin, mutta kaipa nuo jossain välissä takaisinkin ilmestyvät.



Viikon päästä olen tähän aikaan jo lentokoneessa matkalla kotia kohti. En oikeastaan vieläkään tajua, että kesäni Sveitsissä on jo niin lähellä loppuaan, mutta kaipa minä asiaan viimeistään siinä vaiheessa havahdun, kun ulkona ei tarkenekaan topeilla ja sandaaleilla. Muutto ja yliopiston aloittaminen tuntuvat vielä kovin kaukaisilta asioilta, vaikka niihin on enää vaivaiset pari viikkoa aikaa.

Huomenna tarkoituksena on vielä pyörähtää Zürichissa viimeisen kerran ja käydä elokuvissa aiemmin tapaamani suomalaisaupairin kanssa. Odotettavissa siis mukava aloitus viimeiselle viikolle täällä ihanassa, upeassa Sveitsissä!

Kuvat kansioista löytyneitä otoksia sieltä sun täältä reissun varrelta.

Vähän erilainen itsenäisyyspäivä

Kappas, taas on viikko vierähtänyt ohi aivan huomaaatta. Blogipäivityksiä ei oikein ole kuulunut, mutta eipä täällä nyt mitään mielettömiä ole tapahtunutkaan.

Viime lauantaina, elokuun ensimmäisenä, Sveitsissä tosiaan vietettiin itsenäisyyspäivää (vai pitäisikö sanoa kansallispäivää?). Kaukana oli Suomen vakavamielinen isänmaanjuhla sinivalkokynttilöineen ja linnanjuhlineen - oikeastaan ilta tuntui sekoitukselta perinteistä juhannusta ja uuttavuotta, joskin toki hieman suomalaismenoa rauhallisemmin.

Isovanhempien parvekkeella.

Perheen äidin vanhemmilla syödyn grilli-illallisen jälkeen suunnistimme kohti tuttua järvenrantamökkeröä, jossa iltaa vietti meidän lisäksemme myös muita sukulaisia ja yllättäen irlantilaisia perhetuttuja - pikkupojan eno kun sattuu olemaan naimisissa irlantilaisnaisen kanssa. Oli yllättävän helpottavaa, kun en kerrankaan ollut itse se, joka osaa saksaa vähiten. Muutenkin oli mukavaa puhella englantia äidinkielenään englantia puhuvien kanssa. Tämän perheen kummatkin vanhemmat osaavat onnekseni kieltä varsin hyvin, mutta silti minulla on aina toisinaan tunne, että tämäkin keskustelu minun pitäisi osata käydä saksaksi, enkä tietenkään osaa.

Oli oikeastaan aika hauska sattuma, että molemmat perhetutut sattuivat olemaan ammatiltaan historianopettajia. Enpä olisi aivan heti arvannut, että vietän Sveitsin itsenäisyyspäivää selostamalla Suomen historiaa irlantilaisille, mutta niin siinä vain kummasti kävi, ja minulla ainakin oli hauska ilta.

Hämärän tullen joka puolella alkoi paukkua ilotulituksia, ja vastarannan kukkuloille sytyteltiin kokkoja. Kävelimme niemelle, josta näkyi sopivasti joka suuntaan, ja olisin voinut katsella näkymiä vaikka koko yön. Sveitsiläisilotulitukset voittavat suomalaiset ainakin näyttävyydessään täysin, joskin turvallisuusseikoissa täällä luultavasti jäädään toiseksi. Suojalasit, sytytystikut ja turvaväli näyttivät olevan tuntematon käsite, mutta toisaalta niin olivat myös suomalaiset juomatavat, joten en mene vannomaan voittajaa.

Melkein kuin omalta mökiltä! Kuvat muuten edelleenkin saa isommiksi klikkaamalla.

Muuten viikko on sujunut melko tavalliseen tapaan. Olen katsellut pikkupojan perään, imuroinut lattioita ja viettänyt illat koneella. Hellettä on riittänyt, ja eilen kävin pulahtamassa ja paistattelemassa paikallisella uimalalla. En tiedä, jäikö minulle lopulta Italiasta kummoistakaan rusketusta, mutta ainakaan en enää pala aivan käden käänteessä.

Keskiviikkona pyörähdin Zürichissa, enkä kerrankaan joutunut kiertelemään kauppoja yksikseni! Tapasin toisen Sveitsissä kesäaupairina olevan suomalaistytön, ja oli kyllä mukava jakaa kuulumisia ja nähdä välillä muutakin kuin perhettä. Kiitos vielä seuralaiselle!

Tuliaisiakin koetin kovasti löytää, mutta metsästys jäi vielä toistaiseksi hieman kesken. On tässä kuitenkin vielä aikaa, älkää huolestuko! En minä unohda.

Tänään kävimme jälleen järvellä, ja purjeveneitä katsellessani tulin ajatelleeksi, etten välttämättä näe niitä enää kovinkaan monta kertaa. Takaisin tullessamme ajelimme vihreiden peltojen, pikkukylien ja lehmälaumojen ohi, ja mietin, ovatko Suomen pellot tähän aikaan jo keltaisia. En muista.

Parin viikon päästä lennän kesästä syksyyn.

Paluu sveitsiläisarkeen

Reilu viikko on hurahtanut vauhdilla ohi. Italian reissun jälkeen ohjelmassa ei ole ollut mitään erityisempää, mutta ei tavallinen arkikaan täällä koskaan aivan tylsäksi käy.

Viime perjantaina jatkoin jälleen operaatio pikkukaupunkiin tutustumista ja löysin muun muassa pari hotellia, kirjaston, taidemuseoita, sisustusliikkeitä ja ravintolakadun. Miten ihmeessä näin pieneen paikkaan voikaan mahtua niin paljon kaikkea? En vieläkään aivan ymmärrä, mutta eipä tuosta haittaakaan ole.

Tutustuin myös kylän kirkkoon ensimmäistä kertaa lähemmin.

Kiertokävelyni syy oli oikeastaan viime viikon Internet-katko. Keksin, että kirjastoltahan voisi löytyä nettikoneita, mutta kaikkea kanssa. Onnistuin kyllä pitkällisen etsinnän jälkeen löytämään museon sivuhuoneeseen ängetyn biblioteekin, mutta kaikesta päätellen kirjastokulttuuri ei ole täällä aivan samaa luokkaa kuin Suomessa: tilat olivat niin pienet, ettei niihin taatusti kovin monta opusta mahtunut nettikoneista puhumattakaan, eikä koko paikka edes ollut auki kuin pari tuntia keskiviikkoaamuisin ja lauantai-iltapäivisin. Se siitä sitten.

Satunnainen monumentti.

Paluumatkallani bongasin sattumalta viihtyisän näköisen kahvilan, jota en ollut koskaan ennen edes huomannut. Kun mihinkään ei ollut mitään kiirettä, päätin poiketa paikassa, joka osoittautuikin aivan loistavaksi. Kuten useimmissa sveitsiläiskahviloissa, tilaukset tultiin hakemaan pöydästä asti, ja tee oli aivan kunnollista teenlehtiteetä, ei Suomen pussilipton-linjaa. Suureksi hämmästyksekseni tarjoilija torjuikin teestä antamani kolikot ja ilmoitti, että talo tarjoaa tänään - aivan sattumalta olin onnistunut tulemaan paikalle avajaispäivänä, vaikken ollut edes huomannut asiaa. Kohta minulle kiikutettiin myös kasvispiirasta - pyytämättä ja täytenä yllätyksenä - ja talon piikkiin, tietysti. Mikäs siinä oli kahvilapuutarhassa istuskellessa, auringonpaisteesta nauttiessa ja sveitsiläislehtiä selaillessa (ja minä jopa oikeasti ymmärsin lukemani!). Koko loppupäivä sujui tavallistakin paremmalla mielellä. Aika pienistä asioista se lopulta on kiinni.

Tältä se näytti kadulta katsoen. Palmuja!

Luulin ostaneeni muffinssin, mutta kyseessä olikin suklaavanukas. Hyvää kuitenkin, joten eipä tuo niin tarkkaa ole.

Keskimääräistä komeammat kahvilanäkymät, vai mitä?

Viikonloppuna onnistuin ensimmäistä kertaa koko täällä oloni aikana saamaan itseni kunnolliselle juoksulenkille. Talon crosstrainerilla (joka muuten on Tunturi-merkkinen) olen pari kertaa hölkytellyt ja siinä kaikki, vaikka lenkkeilyolot ovat täällä aivan täydelliset: lämmintä, muttei liian kuumaa, loputtomasti sorapolkuja, pikkuteitä ja puistokujia sekä erittäinkin katselukelpoiset maisemat. Hölkkäillessani maissipeltojen ohi ja läpi, kuunnellessani pikkutien vierellä virtaavan puron solinaa ja katsellessani horisontissa häämöttäviä lumipeitteisiä vuorenhuippuja en voinut kuin ihmetellä, miksen ole tehnyt samaa aiemmin.

Näissä maisemissa sitä hölkyteltiin. Ei kuitenkaan kameran kanssa; räpsin otokset jo aikaisemmin.

Tämä viikko on sisältänyt aika paljon lapsenvahtimishommia ja pari enemmän tai vähemmän haastavaa pikkupoikiennukutustehtävää, mutta kaikesta on selvitty kunnialla. Osasin jopa vaihtaa sulakkeen puhelinohjeistuksen perusteella, mikä saavutus! Perheen äiti on ollut Las Vegasissa jo jonkin aikaa ja isä kävi päiväreissulla Düsseldorfissa, mutta onnistuin pitämään talon pystyssä ja pikkupojan kunnossa. Muuten töitä ei ole erityisemmin ollut, tänäänkään en ole tainnut tehdä mitään tiskikoneen täyttämistä haastavampaa.

Tämän illan ohjelmassa oli grillikutsut perheen isän työkavereille. Ruokaa oli tarjolla vähintäänkin riittävästi, ja olen tainnut syödä elämäni ensimmäistä kertaa grillattua lammasta ja grillattua strutsia. Pecanpähkinä-vaahterasiirappi-Mövenpickiä olisin voinut kauhoa varmaan loputtomasti, mutta onneksi järki puuttui peliin ja ilmoitti, ettei mahaan mahdu enää lusikallistakaan.

Huomenna (tai joo, oikeastaan jo tänään) vietetään Sveitsin kansallispäivää, ja suuntaamme ilmeisesti perheen isovanhempien luokse syömään illallista ja ihmettelemään ilotulituksia ja muuta ohjelmaa. Tuntuu jotenkin kummalta, että itsenäisyyspäivä onkin keskellä lämpimintä kesää, mutta on tietysti ihan jännä nähdä, miten sitä muualla juhlistetaan.

Jäljellä on muuten enää reilut kolme viikkoa! Jos ne kuluvat yhtä nopeasti kuin tätä edeltävät, olen kotona jo aivan hetkessä. Hassua ajatella, että Suomessa on jo täysi syksy kun tulen takaisin, vaikka täällä elokuu on vuoden lämpimin kuukausi. Täytyy kuitenkin myöntää, että kyllä minä paluuta jo hieman odotankin, vaikka vastassa kuinka olisi sadesäätä ja yöpakkasia. Täällä on ollut ihanaa ja kesä on ollut vielä mahtavampi kuin olin uskaltanut toivoakaan, mutta kaikesta huolimatta olen lopulta aika yksin. Samanikäisiin ihmisiin on käytännössä mahdotonta tutustua noin vain, kun vietän aikani pääasiassa kotona enkä käy koulussa tai kursseilla, joissa ehkä saattaisin tavata muita. Viihdyn kyllä tarpeen tullen itseksenikin, eikä koti-ikävä ole ollut mitenkään ylitsepääsemätön, mutta kyllä kavereita, perhettä ja poikakaveria olisi jo enemmän kuin mukava nähdä.

Sekin toisaalta hieman harmittaa, etten ole päässyt jakamaan tätä kesää tuttujen ihmisten kanssa. En ole grillannut kotona lauantai-iltaisin, en käynyt kuutamouinnilla mökkijärvellä, en pyörinyt kaveriporukan kanssa kaupungilla tai saunailloissa. En poiminut mansikoita, juhlinut juhannusta, pyöräillyt valoisassa yössä. Suomessa vietetään parhaillaan kavereideni tupareita ja toisten läksiäisiä, enkä edes tietäisi asiasta ilman tehokasta Facebook-vakoilua. Aika ei pysähdy siksi aikaa kun olen poissa.

Kuitenkin olen edelleen sitä mieltä, että reissun hyvät puolet ovat huonoihin verrattuna moninkertaiset. Tällaista tilaisuutta ei välttämättä tule kohdalle kuin kerran elämässä, ja olen iloinen, että tartuin siihen kun se oli mahdollista. Olen nähnyt niin monia paikkoja, kokenut niin paljon uutta ja vieläpä palauttanut mieleeni saksan kielen, jonka luulin jo täysin unohtaneeni, että voin täydellä syyllä sanoa oppineeni ja nauttineeni joka hetkestä. Jos minut siirrettäisiin takaisin viime kevääseen, tekisin saman päätöksen hetkeäkään epäröimättä.

Sveitsiläismaisemia Thunin kaupungista.

Tuollainen kämppä kyllä kelpaisi! Thunista tämäkin.

Nyt kello näyttää kuitenkin jo taas sen verran, että taidan suunnata petiä kohti. Hyvää yötä ja huomenta! Kohta nähdään taas!

Mamma mia, mikä reissu!

Italian iltahämärää.

Italian reissusta alkaa olla jo melkein viikko nyt kun viimeinkin pääsen kertomaan siitä tarkemmin, mutta jospa muistini ei aivan vielä pettäisi! Kuvia ja kerrottavaa on niin paljon, etten millään saa kaikkea mahtumaan tähän, mutta yritetään kuitenkin.

Salakuvailin Italian-sukulaisten parvekkeella.

Lähdimme siis matkaan tasan kaksi viikkoa sitten varhain sunnuntaiaamuna. Kello kolmen herätykset eivät ehkä ole aivan minun juttuni, ja koko alkumatka kului kummasti jossain unen ja valvetilan välimaastossa, mutta oli kiehtovaa nähdä ensimmäistä kertaa kunnolla yöllinen Sveitsi. Mustana taivaalle piirtyvät vuorenhuiput ja laaksojen kylistä pilkottavat valotäplät olivat kaunista katseltavaa. Radiosta kuuluva hiljainen musiikki vaimeni välillä pelkäksi kohinaksi, kun sukelsimme läpi vuoristotunneleiden, joista pisin oli 17 kilometrin mittainen! Enpä kyllä haluaisi, että oma työmatkani menisi moisen kautta, vähän voisi käydä ajelu tylsäksi. Kuviakin koetin ottaa, mutta olotilani mukaisesti niistä tuli liian utuisia julkaistavaksi.

Italian puolelle saavuimme nopeammin kuin olisin osannut odottaa, eikä kyllä ollut vaikea huomata, missä vaiheessa maa vaihtui: vuoret loppuivat, oliivipuut ilmestyivät teiden varsille ja liikennekulttuuri muuttui. Parkkipaikallakin sai viiden minuutin sisällä kuulla tööttäyksen jos toisenkin, ja omien empiiristen havaintojeni mukaan nopeusrajoituksia ja turvavöiden käyttöä pidettiin ennemminkin suosituksina kuin varsinaisina ohjeina. Toisaalta olin kyllä odottanut paljon pahempaakin. Loppujen lopuksi liikenne oli kuitenkin melko sujuvaa, mitä nyt silloin tällöin jonoteltiin, kun edessä oli sattunut jonkin sortin kolari.

Tyypillistä Francavillaa.

Monen, monen tunnin päätteeksi saavuimme keski-italialaiseen Francavilla al Maren merenrantakylään, joka osoittautui täydelliseksi rantalomakohteeksi: silmänkantamattomiin valkoista hiekkarantaa, rantabulevardia ja turkoosia Välimerta. Plussana vielä se, että kylä oli ennen kaikkea italialaisten, ei ulkomaalaisturistien, lomanviettopaikka, mikä tarkoitti myös italialaista (lue: suomalaiselle halpaa) hintatasoa. Jäätelöbaarista sai kahden pallon tuutin 1,3 eurolla, neljästä olisi tarvinut maksaa vain kaksi euroa! Ja Italiassahan jäätelövalikoima ei todellakaan ole huonoimmasta päästä, makuja riitti vaahtokarkista vadelmasorbettiin. Ja erilaisia suklaalaatuja oli ainakin seitsemän erilaista, voi sitä valinnanvaikeutta!

Majoituimme perheen omistuksessa olevaan kerrostaloasuntoon, joka oli kaikin puolin otollinen lomailupaikka. Oman huoneeni parvekkelta näkyi suoraan Välimerelle, jonne oli matkaa vaivaiset parisataa metriä.

Täällä asustelin.

Parvekkeeltani näkyi tällaista...

...ja tällaista.

En ollut odottanut, että kyseessä todella olisi lomareissu myös minulle, mutta niin asia varsin pitkälti oli. Puolentoista viikon aikana imuroin kahdesti, pesin oman huoneeni lattian ja kylpyhuoneen kerran, autoin päivittäin pöydän kattamisessa ja tiskaamisessa ja siinäpä se. Päivärytmi vakiintui nopeasti: aamulla heräsin silloin kuin siltä tuntui, yleensä kuitenkin viimeistään yhdeksän maissa, ja suuntasin suoraan rannalle.

Kahdeksalta rannalla oli vielä hiljaista.

Voi aamu näinkin alkaa!

Puolenpäivän maissa palasimme asunnolle laittamaan lounasta, ja tämän jälkeen vuorossa oli parin tunnin lepäilytauko, jolloin saatoin käydä kävelyllä, poiketa kioskilla tai ottaa päiväunet. Auringonottoon ja ylipäätään ulkona oleiluun iltapäivän tunnit olivat liian kuumia, ja lähes kaikki paikat olivat kiinni kahdentoista ja neljän välisen ajan - eräänlainen siesta siis, vaikkei sitä Italiassa siestaksi kutsutakaan.

Illan ohjelma vaihteli, mutta käytännössä melkein joka päivä olimme jossain menossa. Perheen isä ja mukana ollut isoisä ovat alun perin italialaisia, joten Italian-serkkuja tuli nähtyä useammankin kerran. Lisäksi tutustuimme rannalla toiseen sveitsiläis-italialaiseen perheeseen, jonka kanssa illallistimme perheen maaseutuasunnolla Bucchianico-nimisessä idyllisessä vuoristokylässä. Jos välistä tuntuukin, että Sveitsin seitsemän-kahdeksaan aikaan ajoittuva päivällinen on myöhäinen, Italiassa syödään vielä myöhemmin, usein vasta yhdeksän jälkeen.

Kolme edellistä: näkymiä Bucchianicon asunnon parvekkeelta.

Ruoka oli arvatenkin loistavaa: erilaisia pastoja, tomaattikastiketta, tuoreita hedelmiä, kasviksia joka lähtöön. Aitoa italialaispitsaakin tuli tietysti maistettua. Koossa ja täytteiden määrässä se ei välttämättä pärjää tutuille kotimaan känkkylöille, mutta mausteiden ja juuri sopivan pohjan ansiosta minulle ainakin kelpasi. Täytteiden kanssa ollaan ennakkoluulottomampia: miksi aina pitäisi ottaa ikuista kinkku-ananasta, kun pitsan päälle voi yhtä hyvin nakata rucolaa, kesäkurpitsaa tai - tämä ilmeisen yleinen yhdistelmä minua hieman ihmetytti - makkaraa ja ranskalaisia?

Myös mereneläviä, frutti di marea, suosittiin vähän joka paikassa. Itse olen aiemmin hädin tuskin maistanut katkarapuja, ja niihinkään en ole mieltynyt, mutta nyt alan jo pikkuhiljaa oikeastikin pitää kalmarista ja mustekalasta, ainakin sitruunan kanssa ja niin kauan kun en liian kauan mieti, mitä oikeastaan syönkään. Ne lonkerot! Simpukat eivät ole vieläkään aivan minun juttuni, ja italiantaidottomana summassa tilaamani erilaisista kotiloista koostuva alkuruoka sujui vain suuren tahdonvoiman avulla, mutta selvää edistystä on silti tapahtunut.

Eräs illallinen. Kyllä tämä kalapuikot voittaa, eikö?

Kuten jossain vaiheessa mainitsin, en ole koskaan ollut mikään erityinen Italia-fani, ja käsitykseni italialaisista ihmisinä ei ole ollut ehkä paras mahdollinen, mutta tuolla reissulla tutustuin aivan uudenlaiseen Italiaan: ystävälliseen, historialliseen, henkeäsalpaavan kauniiseen. Toisena päivänä vierailimme Bucchianicon vanhassa vuoristokylässä, enkä voinut käsittää, että ihmiset kävelivät samoilla kujilla ja katselivat samoja maisemia kuin yli kaksituhatta vuotta aiemminkin. Ympärillä oli antiikin aikaisia - tai vanhempiakin - holvikaaria ja kiviportaita, eikä niitä oltu museoitu tai eristetty, kuten Suomessa tavataan tehdä jokaiselle pariasataa vuotta vanhemmalle talonrauniolle ja savenpalaselle. Italiassa historia todella tuntuu vielä elävän.

Kaupungintalo parintuhannen vuoden takaa.

Näkymät Bucchianicon kylästä olivat henkeäsalpaavan upeat.

Toinen itselleni täysin uudenlainen kokemus tuli seuraavana iltana samassa paikassa: Bucchianicossa juhlittiin paikallista pyhimystä Pyhää Camilloa. Kujat oli koristeltu valoketjuin ja ristein, joiden alta naapurikylästä saapuvat pyhiinvaeltajat pian kulkisivat. Ihmiset kokoontuivat kaduille syömään, juomaan ja keskustelemaan pimeässä, lämpimässä kesäillassa.

Pyhiinvaelluskuja.

Paljon väkeä viidentuhannen asukkaan kyläksi.

Saint Camillo, W-kirjaimen merkityksestä ei tietoa.

Tähtien syttyessä luvassa oli valospektaakkelein tehostettu Camillon tarina, josta en tietenkään ymmärtänyt sanaakaan, mutta se ei haitannut. Saimme ihastella ilotulitusnäytöstä, jollaista en taatusti ole koskaan elämässäni nähnyt - 45 minuutin ajan taivaan täyttivät toinen toistaan näyttävämmät kirkkomusiikin, kansanmusiikin, jatsin ja minkä lie tahdittamat valokuviot. Nappasin niitä videollekin aikomuksena näyttää täällä osa teillekin, mutta menin tietysti ottamaan HD-kuvaa, jota en millään osaa muuttaa sen laatuiseksi ja kokoiseksi, että saisin sen tänne mahdutettua. Hyviä neuvoja otetaan vastaan.

Voi kunpa saisin sen videonkin vielä tänne!

Reissun aikana ehdin aika moneen otteeseen toivoa, että osaisin edes hieman italiaa, sen verran usein kielimuuri asettui englantia huomattavan huonosti taitavien italialaisten ja minun välille, mutta eipä asialle mitään voinut. Siinä mielessä tavoitteeni kyllä toteutui, että pari sanaa jäi sentään päähän: gelato (jäätelö), cinquecento (jolla tarkoitettiin viidensadan lisäksi myös tietynlaisia pikku-Fiateja) ja ennen kaikkea manga (syö!), jota minulle hoettiin lähes poikkeuksetta jokaisella päivällisellä. En kyllä edelleenkään käsitä, miten italialaiset voivat pysyä niin solakoina, kun ruokaa syödää kerralla aivan käsittämättömiä määriä. Usein olin popsinut jo kaksi kertaa niin paljon kuin kotona, ja kun kieltäydyin ottamasta enää enempää, sukulaistäti saattoi hämmästellä, miten voin syödä niin vähän. Ovelat italialaiset keksivät tietysti keinon saada minut ottamaan vielä vähän lisää: he kysyivät, mitä 'syödä' on suomeksi, ja aina kun olin jo täynnä, joku tokaisi italialaisittain "Elina, sweda!". Eihän siinä sitten muuta voinut.

Sain muuten myös uuden nimen. Perheen isoisä ei koskaan ole puhutellut minua omalla nimelläni, vaan kutsunut aina yksinkertaisesti signorinaksi, mutta reissun aikana minusta tuli yhtäkkiä Carolina. Ei aavistustakaan miksi, mutta mikäs siinä.

Rannalla löhöilyn ja perheillallisten lomassa pyörähdimme myös Pescaran suuremmassa kaupungissa ja parissakin ostoskeskuksessa, ja löysin alennusmyynneistä valkoisen Benettonin paidan ja mustan puuvillamekon. Lisäksi jouduin olosuhteiden pakosta hankkimaan vielä kolmannetkin sandaalit: kahdet aiemmat kun eivät varsinaisesti olleet mitkään vettäkestävät rantasandaalit, ja keskipäivän kuumalla hiekalla oli turha kuvitella kipittelevänsä paljain jaloin. Tämän lisäksi hankin heti ensimmäisinä päivinä rantojen kauppiaalta halpisaurinkolasit Zürichin-reissulla rikkoutuneiden edellisten tilalle, ja myöhemmin vielä ostoskeskuksesta citylasit, jotka verottivat lompakkoani melko raskaalla kädellä vielä viidenkymmenen prosentin alennuksen jälkeenkin, mutta jospa nämä sitten kestäisivätkin sitä tavallista H&M-laatua paremmin.


Lämpötila pysyi jatkuvasti päälle kolmessakymmenessä - lähtiessämme takaisin seudulle oli luvattu neljänkymmenenkin helteitä - mikä oli itselleni hieman liian paljon. Lämpö on ihan kiva juttu silloin kun auringossa on mukavaa, mutta kun tuntuu, että bikinitkin ovat liikaa ja meikki valuu vartissa pois, pohjoisen ihminen tuntee olonsa jokseenkin tukalaksi. Yhtenä iltana asunnolle ajaessa iso ulkomittari näytti kahtakymmentä viittä astetta samalla kuin kello näytti kymmentä vaille kaksitoista.

Yöllistä rantaa.

Ystävämme gekko ravintolaterassin kattolampussa.

Polttamaankin onnistuin itseni päinvastaisista suunnitelmista huolimatta, mutta toisaalta myös rusketusta alkaa viimein olla jo ihan hyvin, vaikka täydellisen oliivi-ihoisten italiaanojen keskellä tunsinkin itseni melkoisen kalpeaksi. Hiukseni ovat myös vaalenneet ehkä aavistuksen verran, ja suomalaisittain varsin perusvaalean tukkani väriä ihmeteltiin moneen otteeseen.





Maisemat vaihtelivat yllättävänkin paljon. Francavilla al Maressa riitti hiekkarantaa ja palmuja, Bucchianosta levisivät käsittämättömän upeat vuoristonäkymät laaksoissa siintävine oliivipeltoineen ja pohjoisimmassa Italiassa sai vielä hetken ihailla Alppeja. Toisaalta varsin suuri osa matkasta kulki tasaisemman, tiheästi viljellyn Italian läpi, joka oli omalla tavallaan aika karua. Suomalaisena tuntuu jotenkin oudolta, että jokainen vastaantuleva puu ainakin näyttää tarkoituksella istutetulta, ja sveitsiläinen vehreys oli muisto vain.

Kotimatkalla. Oi Sveitsi!

Kerrottavaa riittäisi vielä vaikka kuinka, mutta ehkä tämä mammuttipostaus riittää jo tältä erää. Nukkumaankin pitäisi vielä joskus ehtiä.

Yksi juttu kuitenkin vielä: Otin tänään vastaan ensimmäisen oman asuntoni! Aivan yliopiston nurkalla sijaitseva kaksio vaikuttaa juuri sellaiselta, jota olen etsinytkin, ja olen jo innoissani tarkistamassa bussireittejä ja selailemassa Ikean sivuja. Syyskuussa minä sitten virallisesti muutan pois kotoa. Aika hurjaa.

PS. Sain tänään postissa mieluisan paketin.

Se on salmiakkia!

Kiitos kotiväelle, Sveitsin suklaavalikoiman jälkeen tätä onkin jo odotettu!