Syksy Suomessa

Äh ja möh. Minne jäivät kaikki hyvät suunnitelmat reissun yhteenvedosta ja sveitsiläiselämän tiivistämisestä? En tiedä, mutta Suomessa olen joka tapauksessa ehtinyt olla jo melkein kuukauden, enkä vain yksinkertaisesti ole saanut itseäni kirjautumaan Bloggeriin ja kertomaan kotiinpaluutunnelmista.

Ehkä asiassa on vähän mukana myös itselleni kovin tuttua lopettamisen vaikeutta. Kesä Sveitsissä on auttamatta takanapäin ja samoin on myös tämän blogin tarina. Monta asiaa jää vielä sanomatta, mutta ehkä se ei välttämättä ole niin paha asia. Tärkeimmät muistot ovat joka tapauksessa tallessa omassa mielessäni, ja nämä merkinnät toimivat itselleni ennen kaikkea niiden herättelijöinä. Ei vuoristoilman raikkautta, pimeiden kesäiltojen lempeää tuulenvirettä, italiankielisen keskustelun kiihkeää tempoa tai junan ikkunassa ohivilistävien sveitsiläismaisemien herättämää tunnetta voi muuttaa pelkiksi sanoiksi tietokoneen näytöllä. Ne täytyy kokea itse, vaikka tietysti toivonkin, että osa tunnelmasta on välittynyt myös tänne.


Kesä oli upea, upeampi kuin olin kuvitellutkaan, mutta nyt tuntuu taas hyvältä olla kotona tuttujen ihmisten, kotoisten maisemien ja iki-ihanan suomen kielen keskellä. Jossain mielessä reilut kaksi kuukautta oli itselleni juuri sopiva aika viettää ulkomailla: ehdin nähdä maata ja sen asukkaita muutenkin kuin turistin näkökulmasta, ja toisaalta koti-ikävä ei vielä ehtinyt kasvaa ylitsevuotavaksi. Maana olisin taatusti viihtynyt Sveitsissä huomattavasti kauemminkin, mutta vieraan kielen ja vieraiden ihmisten keskellä jotain olennaista jää kuitenkin aina uupumaan. Tilanne voisi olla erilainen esimerkiksi vaihto-opiskelijan silmin: kouluympäristö tekisi luultavasti kielen tutummaksi ja uusia ystäviä olisi huomattavasti helpompi hankkia, mutta neljän seinän sisällä työskentelevänä ja ei-niin-täydellisellä saksan kielen taidolla varustautuneena Suomessa oli jo paljon, mitä odottaa.


Lentokentällä minua olivat vastassa perheeni, poikakaverini ja pari kaveriani, ja täytekakkupiknik kentän parkkipaikalla ilahdutti kovasti. Ensimmäinen viikko kului vauhdilla asuntojärjestelyjen ja muuttotohinoiden keskellä, ja opiskelutkin käynnistyivät pian.

Tällä hetkellä tunnen itseni todella onnekkaaksi. Asunto oli vielä parempi kuin olin ajatellutkaan, ja nyt se alkaa jo pikkuhiljaa todella näyttää ja tuntua omalta kodilta. Opiskelut maistuvat ainakin vielä loistavasti: uusiin ihmisiin on ollut yllättävänkin helppo tutustua, yhteishenki on hyvä, eikä rakkauteni historiaan ole kadonnut minnekään. Onkohan omituista lukea tuhatsivuisia tenttikirjoja ihan vain omaksi ilokseen?

Ja sitten ovat tietenkin ihmiset. Osa kaveripiiristäni on kylläkin muuttanut opiskelujen myötä kauemmas, mikä tietysti vähän harmittaa, mutta on silti mukavaa, kun tietää, että viikonloppuna löytyy aina kaupunkiseuraa, halukkaita Singstar-laulajia ja joku, joka haluaa tilata kanssani pitsan puoliksi. Yhteiselo poikakaverin kanssa on sujunut yllättävänkin sujuvasti, ja kotikotona on aina mukava käydä, vaikka huoneeni siellä onkin edelleen melkoisen kaaoksen vallassa. Kuka olisi uskonut, että kaappien raivaaminen lapsuuden aarteista on niin hidasta hommaa?

Niin. Kaikki on oikeastaan aika hyvin nyt.


Kiitos teille kaikille, jotka luitte kuulumisiani, ehkä välillä kommentoittekin. Vaikkei merkintöjä lopulta niin valtavasti ehtinytkaan syntyä, tästä blogista tuli minulle tärkeä osa sveitsiläisarkeani, henkireikä, jonne saatoin purkaa tunnelmiani rehellisesti omalla kielelläni ja jonne luultavasti tulen vielä palaamaan, kun talvi ahdistaa, kiire painaa päälle ja halu päästä maailmalle kasvaa.

Voi olla, että jatkan vielä joku päivä bloggaamista jossain muualla. Halu kirjoittaa ei ole sammunut, vaikka kesä onkin ohi. Kuulumiset tulisivat kylläkin olemaan huomattavasti arkisempia ja tapahtumien puitteet tutumpia, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Aika näyttää, mutta tällä hetkellä aion keskittyä nauttimaan arjesta - elämään elämäni syksyä Suomessa.