Viimeistä viedään

Viimeinen viikko Sveitsissä on kulunut leppoisaan tahtiin. Pikkupoika on viettänyt aikaansa isovanhemmillaan ja kouluretkellä, joten minulla on jäänyt useampanakin iltapäivänä vapaata. Tekemistä ei ole ollut vaikea keksiä: kolmekymmentäjotain-helteet ovat jatkuneet tähän päivään saakka, joten auringossa on tullut paistateltua niin paljon kuin sielu sietää ja nahka kestää, joskin aina tunnin välein on pakko päästä sisälle vilvoittelemaan.

Maanantaiaamuna suuntasin viimeistä kertaa Zürichiin. Perhe oli joustava, kuten aina, ja pikkupoika järjestettiin isovanhemmilleen syömään, jotta minä pääsisin kiertelemään kaupunkia. Lipuistakaan minun ei tarvinut huolehtia: en ole tainnut vielä mainita, mutta minulle maksetaan kaikki bussi- ja junakyydit, joita reissun aikana tulee, vaikkeivät ne edes mitenkään liityisi varsinaiseen työnkuvaani. Aika reilua, voisin ehkä sanoa. Täällä on todella nähty vaivaa sen eteen, että minä nauttisin olostani, ja kyllähän minä nautin.

Aamulla kaupungilla oli hiljaisempaa kuin olen koskaan nähnyt: lomakausi on jo ohi, ja katuja kansoittivat lähinnä eläkeläispariskunnat ja satunnaiset turistit. Omissa suunnitelmissani ei enää ollut mitään suurempia shoppailuja - matkalaukun kilolukemat hirvittävät jo näinkin - vaan lähinnä pikkutuliaisia, joten päätin aluksi suunnata aamukävelylle Zürichseen eli Zürich-järven rantaan. Täytyy todeta, että aamu tuskin voisi hienommin alkaa. Lämpöä ei vielä ollut tukahduttavan paljon, ja järveltä puhalsi hienoinen tuulenvire. Auringossa kimalteleva vesi, arvokkaina kohoavat kivirakennukset ja kaikkialla liehuvat punavalkoiset ristiliput edustivat itselleni Sveitsiä juuri sellaisena kuin sen aina olinkin kuvitellut - puhtaana, kauniina, silminnähden hyvinvoivana. Mielikuva ei edelleenkään ole muuttunut noilta osin, vaikka se tietysti kesän kuluessa onkin täydentynyt.

Ehdin vielä kierrellä kauppoja ja käväistä kahvilla (no joo, teellä), ennen kuin miittasin suomalaisaupairin, jonka kanssa pyörimme kaupungilla jo pari viikkoa aiemminkin. Oli jälleen mukava saada vaihtaa kuulumisia ja purkaa kesän tunnelmia. Kadunvarren penkillä nautittu kaneli- ja mustikkajäätelö maistui enemmän kuin hyvin helteen paahtaessa selkää.

Zürichin kaduilta voi bongailla satoja mitä mielikuvituksellisimmin taiteiltuja jättiruukkuja kasveineen.

Olimme jo aiemmin päättäneet käydä katsomassa saksalaisen Alle anderen -elokuvan, joka osoittautuikin varsin viihdyttäväksi, vaikken aivan jokaista sanaa tajunnutkaan. Teatteri sijaitsi vähän keskustan ulkopuolella, ja kävellessämme sinne kohtasimme hieman toisenlaisen Zürichin kuin aiemmin. Vastaantulijat eivät välttämättä olleetkaan ainoastaan turisteja tai luksusvaatteisiin pukeutuvia bisnesmiehiä ja -naisia, vaan aivan tavallisia keskivertokansalaisia. Monikulttuurisia pikkukauppoja riitti joka lähtöön, kadut eivät välttämättä olleetkaan pari tuntia sitten lakaistut ja kahviloissa istuskeli luultavasti uudenkiiltäviä toimistorakennuksia pystyttäviä haalarimiehiä.

Katunäkymiä keskustan suunnalta.

Vartin kävelymatkan aikana ehti sattua ja tapahtua: erään kerrostalon luona vilkaisin sattumalta ylöspäin ja ehdin juuri nähdä ikkunasta pilkistävän juomapullon, ennen kuin saimme päällemme pienimuotoisen sadekuuron - tahallisen vai en, en osaa sanoa, mutta onneksi kesä kuivasi minkä kastelikin. Parin hetken kuluttua huomasimme melkoista vauhtia ohi viilettävän auton, joka räsäytti kadunvarteen pysäköidyn kulkupelin sivupeilin rikki tuosta vain ja jatkoi, jos mahdollista, vieläkin vinhempaa vauhtia poispäin. Ei liikennekulttuuri näemmä täälläkään täydellinen ole.

Järvimaisemia kelpasi katsella.

Muuten viikko on koostunut aika lailla pienistä, arkisista tapahtumista. Olen nukahtanut takapihalle ja herännyt paniikissa tomaatinpunaista väriä peläten vain huomatakseni, etten enää pala ilman aurinkorasvaa. Olen käynyt uima-altaalla ja siunannut ties monettako kertaa amerikkalaisen virvoitusjuomateollisuuden aikaansaannoksia - Coca-Cola Zero on tämän kesän juoma numero yksi. Olen harkinnut mukaan raahaamieni saksan- ja ranskankirjojen avaamista vain havahtuakseni aamuyöllä nettikeskustelujen ihmeellisestä maailmasta. Olen syönyt minimustekaloja, katsellut sveitsiläistä stand-up-ohjelmaa ja löytänyt uusia bändejä. Ei mitään erikoista, ei mitään suurta ja ihmeellistä, vaan aivan tavallista - ja juuri siksi niin ihanaa - arkielämää.

Päivän kuvasarjassamme: sveitsiläinen kotimatka. Jos haluan keskustasta kotiin, voin halutessani valita tavallisen tien sijasta vähän luonnonläheisemmänkin reitin, ja perille pääsee aivan yhtä lailla.

Jollain tavalla olen jo tiedostanut, että kohta tämä kaikki on ohi. Viikko on ollut täynnä viimeisiä hetkiä: viimeinen junamatka, viimeinen mökkivierailu, viimeinen uintikerta, viimeinen päivällinen sukulaisten kanssa... Lista on loputon. En väitä, ettenkö odottaisi kotiinpaluuta - olen totta puhuen tainnut laskea päiviä jo viimeisen kolmen viikon ajan - mutta kyllä minä tätä kaikkea jään kaipaamaan, ja kovasti. Sveitsin-perheeni on ollut aivan uskomattoman ihana - en usko, että parempaa tuuria olisi sen suhteen voinut käydäkään. Koko kesän aikana meille ei ole tullut yhtäkään ristiriitaa tai erimielisyyttä mistään asiasta, ja olen tuntenut itseni enemmän perheenjäseneksi kuin työntekijäksi. Yhtenä päivänä perhe toi minulle kauppareissulta tuliaiseksi valtavan jättisuklaamunan - sellaisen parinkymmenen sentin korkuisen - ilman mitään sen kummempaa syytä kuin "Ajateltiin, että se oli hauska". Lempiruokiani on tiedusteltu moneen otteeseen, ja minulla on vahvasti sellainen tunne, että parin viime päivän syömiset ovat noudatelleet melko tarkasti omaa top-listaani. Tänään olin aivan otettu, kun pikkupoika kyseli vilpittömästi, milloin aion tulla takaisin.

Junamatkalla kotikontuja kohti törmäsin erikoiseen näkyyn: taivaalla komeili kaksi sateenkaarta! En tietenkään onnistunut vangitsemaan niitä kovin tehokkaasti liikkuvan junan ikkunasta, mutta hienoja ne olivat.

Huomenna edessä on pakkailupäivä, ja sunnuntaiaamuna kone lähtee Zürichin kentältä kohti Suomea, vaikkakin muutaman mutkan kautta. Eipä tässä enää paljoa ehdi, mutta aion vielä huomenna tehdä viimeisen kävelykierroksen täkäläisissä maisemissa ja painaa mieleeni kaiken sen, mitä tässä paikassa rakastan.

Suomessa macaroneina tunnetut minileivokset ovat täällä Luxemburgerleja.

Suunnitelmissani on jo kauan aikaa ollut tehdä postaus Sveitsistä ja sveitsiläisistä erikoisuuksista: mikä täällä on erilaista, mikä samanlaista kuin Suomessa? Millainen on sveitsiläinen keittiö? Miltä täällä oikeasti näyttää, miltä tuntuu, miltä tuoksuu? Mitä asioita olen hämmästellyt? Millaisia ihmiset ovat? Ja tietenkin se ikuisuuskysymys: mitä täällä ajatellaan Suomesta?

Kuten voitte huomata, sellaista ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ole täällä näkynyt. Voikin ehkä olla, ettei blogini pääty vielä aivan sillä sekunnilla, kun laskeudun kotimaan kamaralle, mikäli reissusta tuntuu vielä riittävän asiaa. Katsotaan, katsotaan.

Nyt kuitenkin taidan hipsiä nukkumaan, etten huomenna unohda väsyksissäni kaikkia tavaroita tänne. Bis später!