Mamma mia, mikä reissu!

Italian iltahämärää.

Italian reissusta alkaa olla jo melkein viikko nyt kun viimeinkin pääsen kertomaan siitä tarkemmin, mutta jospa muistini ei aivan vielä pettäisi! Kuvia ja kerrottavaa on niin paljon, etten millään saa kaikkea mahtumaan tähän, mutta yritetään kuitenkin.

Salakuvailin Italian-sukulaisten parvekkeella.

Lähdimme siis matkaan tasan kaksi viikkoa sitten varhain sunnuntaiaamuna. Kello kolmen herätykset eivät ehkä ole aivan minun juttuni, ja koko alkumatka kului kummasti jossain unen ja valvetilan välimaastossa, mutta oli kiehtovaa nähdä ensimmäistä kertaa kunnolla yöllinen Sveitsi. Mustana taivaalle piirtyvät vuorenhuiput ja laaksojen kylistä pilkottavat valotäplät olivat kaunista katseltavaa. Radiosta kuuluva hiljainen musiikki vaimeni välillä pelkäksi kohinaksi, kun sukelsimme läpi vuoristotunneleiden, joista pisin oli 17 kilometrin mittainen! Enpä kyllä haluaisi, että oma työmatkani menisi moisen kautta, vähän voisi käydä ajelu tylsäksi. Kuviakin koetin ottaa, mutta olotilani mukaisesti niistä tuli liian utuisia julkaistavaksi.

Italian puolelle saavuimme nopeammin kuin olisin osannut odottaa, eikä kyllä ollut vaikea huomata, missä vaiheessa maa vaihtui: vuoret loppuivat, oliivipuut ilmestyivät teiden varsille ja liikennekulttuuri muuttui. Parkkipaikallakin sai viiden minuutin sisällä kuulla tööttäyksen jos toisenkin, ja omien empiiristen havaintojeni mukaan nopeusrajoituksia ja turvavöiden käyttöä pidettiin ennemminkin suosituksina kuin varsinaisina ohjeina. Toisaalta olin kyllä odottanut paljon pahempaakin. Loppujen lopuksi liikenne oli kuitenkin melko sujuvaa, mitä nyt silloin tällöin jonoteltiin, kun edessä oli sattunut jonkin sortin kolari.

Tyypillistä Francavillaa.

Monen, monen tunnin päätteeksi saavuimme keski-italialaiseen Francavilla al Maren merenrantakylään, joka osoittautui täydelliseksi rantalomakohteeksi: silmänkantamattomiin valkoista hiekkarantaa, rantabulevardia ja turkoosia Välimerta. Plussana vielä se, että kylä oli ennen kaikkea italialaisten, ei ulkomaalaisturistien, lomanviettopaikka, mikä tarkoitti myös italialaista (lue: suomalaiselle halpaa) hintatasoa. Jäätelöbaarista sai kahden pallon tuutin 1,3 eurolla, neljästä olisi tarvinut maksaa vain kaksi euroa! Ja Italiassahan jäätelövalikoima ei todellakaan ole huonoimmasta päästä, makuja riitti vaahtokarkista vadelmasorbettiin. Ja erilaisia suklaalaatuja oli ainakin seitsemän erilaista, voi sitä valinnanvaikeutta!

Majoituimme perheen omistuksessa olevaan kerrostaloasuntoon, joka oli kaikin puolin otollinen lomailupaikka. Oman huoneeni parvekkelta näkyi suoraan Välimerelle, jonne oli matkaa vaivaiset parisataa metriä.

Täällä asustelin.

Parvekkeeltani näkyi tällaista...

...ja tällaista.

En ollut odottanut, että kyseessä todella olisi lomareissu myös minulle, mutta niin asia varsin pitkälti oli. Puolentoista viikon aikana imuroin kahdesti, pesin oman huoneeni lattian ja kylpyhuoneen kerran, autoin päivittäin pöydän kattamisessa ja tiskaamisessa ja siinäpä se. Päivärytmi vakiintui nopeasti: aamulla heräsin silloin kuin siltä tuntui, yleensä kuitenkin viimeistään yhdeksän maissa, ja suuntasin suoraan rannalle.

Kahdeksalta rannalla oli vielä hiljaista.

Voi aamu näinkin alkaa!

Puolenpäivän maissa palasimme asunnolle laittamaan lounasta, ja tämän jälkeen vuorossa oli parin tunnin lepäilytauko, jolloin saatoin käydä kävelyllä, poiketa kioskilla tai ottaa päiväunet. Auringonottoon ja ylipäätään ulkona oleiluun iltapäivän tunnit olivat liian kuumia, ja lähes kaikki paikat olivat kiinni kahdentoista ja neljän välisen ajan - eräänlainen siesta siis, vaikkei sitä Italiassa siestaksi kutsutakaan.

Illan ohjelma vaihteli, mutta käytännössä melkein joka päivä olimme jossain menossa. Perheen isä ja mukana ollut isoisä ovat alun perin italialaisia, joten Italian-serkkuja tuli nähtyä useammankin kerran. Lisäksi tutustuimme rannalla toiseen sveitsiläis-italialaiseen perheeseen, jonka kanssa illallistimme perheen maaseutuasunnolla Bucchianico-nimisessä idyllisessä vuoristokylässä. Jos välistä tuntuukin, että Sveitsin seitsemän-kahdeksaan aikaan ajoittuva päivällinen on myöhäinen, Italiassa syödään vielä myöhemmin, usein vasta yhdeksän jälkeen.

Kolme edellistä: näkymiä Bucchianicon asunnon parvekkeelta.

Ruoka oli arvatenkin loistavaa: erilaisia pastoja, tomaattikastiketta, tuoreita hedelmiä, kasviksia joka lähtöön. Aitoa italialaispitsaakin tuli tietysti maistettua. Koossa ja täytteiden määrässä se ei välttämättä pärjää tutuille kotimaan känkkylöille, mutta mausteiden ja juuri sopivan pohjan ansiosta minulle ainakin kelpasi. Täytteiden kanssa ollaan ennakkoluulottomampia: miksi aina pitäisi ottaa ikuista kinkku-ananasta, kun pitsan päälle voi yhtä hyvin nakata rucolaa, kesäkurpitsaa tai - tämä ilmeisen yleinen yhdistelmä minua hieman ihmetytti - makkaraa ja ranskalaisia?

Myös mereneläviä, frutti di marea, suosittiin vähän joka paikassa. Itse olen aiemmin hädin tuskin maistanut katkarapuja, ja niihinkään en ole mieltynyt, mutta nyt alan jo pikkuhiljaa oikeastikin pitää kalmarista ja mustekalasta, ainakin sitruunan kanssa ja niin kauan kun en liian kauan mieti, mitä oikeastaan syönkään. Ne lonkerot! Simpukat eivät ole vieläkään aivan minun juttuni, ja italiantaidottomana summassa tilaamani erilaisista kotiloista koostuva alkuruoka sujui vain suuren tahdonvoiman avulla, mutta selvää edistystä on silti tapahtunut.

Eräs illallinen. Kyllä tämä kalapuikot voittaa, eikö?

Kuten jossain vaiheessa mainitsin, en ole koskaan ollut mikään erityinen Italia-fani, ja käsitykseni italialaisista ihmisinä ei ole ollut ehkä paras mahdollinen, mutta tuolla reissulla tutustuin aivan uudenlaiseen Italiaan: ystävälliseen, historialliseen, henkeäsalpaavan kauniiseen. Toisena päivänä vierailimme Bucchianicon vanhassa vuoristokylässä, enkä voinut käsittää, että ihmiset kävelivät samoilla kujilla ja katselivat samoja maisemia kuin yli kaksituhatta vuotta aiemminkin. Ympärillä oli antiikin aikaisia - tai vanhempiakin - holvikaaria ja kiviportaita, eikä niitä oltu museoitu tai eristetty, kuten Suomessa tavataan tehdä jokaiselle pariasataa vuotta vanhemmalle talonrauniolle ja savenpalaselle. Italiassa historia todella tuntuu vielä elävän.

Kaupungintalo parintuhannen vuoden takaa.

Näkymät Bucchianicon kylästä olivat henkeäsalpaavan upeat.

Toinen itselleni täysin uudenlainen kokemus tuli seuraavana iltana samassa paikassa: Bucchianicossa juhlittiin paikallista pyhimystä Pyhää Camilloa. Kujat oli koristeltu valoketjuin ja ristein, joiden alta naapurikylästä saapuvat pyhiinvaeltajat pian kulkisivat. Ihmiset kokoontuivat kaduille syömään, juomaan ja keskustelemaan pimeässä, lämpimässä kesäillassa.

Pyhiinvaelluskuja.

Paljon väkeä viidentuhannen asukkaan kyläksi.

Saint Camillo, W-kirjaimen merkityksestä ei tietoa.

Tähtien syttyessä luvassa oli valospektaakkelein tehostettu Camillon tarina, josta en tietenkään ymmärtänyt sanaakaan, mutta se ei haitannut. Saimme ihastella ilotulitusnäytöstä, jollaista en taatusti ole koskaan elämässäni nähnyt - 45 minuutin ajan taivaan täyttivät toinen toistaan näyttävämmät kirkkomusiikin, kansanmusiikin, jatsin ja minkä lie tahdittamat valokuviot. Nappasin niitä videollekin aikomuksena näyttää täällä osa teillekin, mutta menin tietysti ottamaan HD-kuvaa, jota en millään osaa muuttaa sen laatuiseksi ja kokoiseksi, että saisin sen tänne mahdutettua. Hyviä neuvoja otetaan vastaan.

Voi kunpa saisin sen videonkin vielä tänne!

Reissun aikana ehdin aika moneen otteeseen toivoa, että osaisin edes hieman italiaa, sen verran usein kielimuuri asettui englantia huomattavan huonosti taitavien italialaisten ja minun välille, mutta eipä asialle mitään voinut. Siinä mielessä tavoitteeni kyllä toteutui, että pari sanaa jäi sentään päähän: gelato (jäätelö), cinquecento (jolla tarkoitettiin viidensadan lisäksi myös tietynlaisia pikku-Fiateja) ja ennen kaikkea manga (syö!), jota minulle hoettiin lähes poikkeuksetta jokaisella päivällisellä. En kyllä edelleenkään käsitä, miten italialaiset voivat pysyä niin solakoina, kun ruokaa syödää kerralla aivan käsittämättömiä määriä. Usein olin popsinut jo kaksi kertaa niin paljon kuin kotona, ja kun kieltäydyin ottamasta enää enempää, sukulaistäti saattoi hämmästellä, miten voin syödä niin vähän. Ovelat italialaiset keksivät tietysti keinon saada minut ottamaan vielä vähän lisää: he kysyivät, mitä 'syödä' on suomeksi, ja aina kun olin jo täynnä, joku tokaisi italialaisittain "Elina, sweda!". Eihän siinä sitten muuta voinut.

Sain muuten myös uuden nimen. Perheen isoisä ei koskaan ole puhutellut minua omalla nimelläni, vaan kutsunut aina yksinkertaisesti signorinaksi, mutta reissun aikana minusta tuli yhtäkkiä Carolina. Ei aavistustakaan miksi, mutta mikäs siinä.

Rannalla löhöilyn ja perheillallisten lomassa pyörähdimme myös Pescaran suuremmassa kaupungissa ja parissakin ostoskeskuksessa, ja löysin alennusmyynneistä valkoisen Benettonin paidan ja mustan puuvillamekon. Lisäksi jouduin olosuhteiden pakosta hankkimaan vielä kolmannetkin sandaalit: kahdet aiemmat kun eivät varsinaisesti olleet mitkään vettäkestävät rantasandaalit, ja keskipäivän kuumalla hiekalla oli turha kuvitella kipittelevänsä paljain jaloin. Tämän lisäksi hankin heti ensimmäisinä päivinä rantojen kauppiaalta halpisaurinkolasit Zürichin-reissulla rikkoutuneiden edellisten tilalle, ja myöhemmin vielä ostoskeskuksesta citylasit, jotka verottivat lompakkoani melko raskaalla kädellä vielä viidenkymmenen prosentin alennuksen jälkeenkin, mutta jospa nämä sitten kestäisivätkin sitä tavallista H&M-laatua paremmin.


Lämpötila pysyi jatkuvasti päälle kolmessakymmenessä - lähtiessämme takaisin seudulle oli luvattu neljänkymmenenkin helteitä - mikä oli itselleni hieman liian paljon. Lämpö on ihan kiva juttu silloin kun auringossa on mukavaa, mutta kun tuntuu, että bikinitkin ovat liikaa ja meikki valuu vartissa pois, pohjoisen ihminen tuntee olonsa jokseenkin tukalaksi. Yhtenä iltana asunnolle ajaessa iso ulkomittari näytti kahtakymmentä viittä astetta samalla kuin kello näytti kymmentä vaille kaksitoista.

Yöllistä rantaa.

Ystävämme gekko ravintolaterassin kattolampussa.

Polttamaankin onnistuin itseni päinvastaisista suunnitelmista huolimatta, mutta toisaalta myös rusketusta alkaa viimein olla jo ihan hyvin, vaikka täydellisen oliivi-ihoisten italiaanojen keskellä tunsinkin itseni melkoisen kalpeaksi. Hiukseni ovat myös vaalenneet ehkä aavistuksen verran, ja suomalaisittain varsin perusvaalean tukkani väriä ihmeteltiin moneen otteeseen.





Maisemat vaihtelivat yllättävänkin paljon. Francavilla al Maressa riitti hiekkarantaa ja palmuja, Bucchianosta levisivät käsittämättömän upeat vuoristonäkymät laaksoissa siintävine oliivipeltoineen ja pohjoisimmassa Italiassa sai vielä hetken ihailla Alppeja. Toisaalta varsin suuri osa matkasta kulki tasaisemman, tiheästi viljellyn Italian läpi, joka oli omalla tavallaan aika karua. Suomalaisena tuntuu jotenkin oudolta, että jokainen vastaantuleva puu ainakin näyttää tarkoituksella istutetulta, ja sveitsiläinen vehreys oli muisto vain.

Kotimatkalla. Oi Sveitsi!

Kerrottavaa riittäisi vielä vaikka kuinka, mutta ehkä tämä mammuttipostaus riittää jo tältä erää. Nukkumaankin pitäisi vielä joskus ehtiä.

Yksi juttu kuitenkin vielä: Otin tänään vastaan ensimmäisen oman asuntoni! Aivan yliopiston nurkalla sijaitseva kaksio vaikuttaa juuri sellaiselta, jota olen etsinytkin, ja olen jo innoissani tarkistamassa bussireittejä ja selailemassa Ikean sivuja. Syyskuussa minä sitten virallisesti muutan pois kotoa. Aika hurjaa.

PS. Sain tänään postissa mieluisan paketin.

Se on salmiakkia!

Kiitos kotiväelle, Sveitsin suklaavalikoiman jälkeen tätä onkin jo odotettu!