Bensiininkatkua ja elämän takaiskuja

Tuskin olin Zürichista ehtinyt kotiutua, kun tiedossa oli jo uusi reissu. Aivan yllättäen maanantaipäivä kuluikin Luzernin kaupungissa, jonne suuntasimme pikkupojan ja tämän papan ja serkun kanssa. En oikein tiennyt, mitä odottaa, enkä ensin ollut edes varma, jaksanko lähteäkään, mutta kyllä se kannatti.


Perheen pappa osoittautui aivan loistavaksi tyypiksi. Vajaan tunnin ajomatkat kuluivat hujauksessa, kun tämä kertoi minulle tarinoita paikoista, joiden ohi ajelimme. En voinut kuin hämmästellä sitä tiedon määrää: jokaiseen pikkukylään liittyi kiehtovia enemmän ja vähemmän tositapahtumiin perustuvia kertomuksia vuosilukuineen ja nimineen. Ilmeisesti meitä molempia yhdistää ainakin mielenkiinto historiaa kohtaan; olin aivan ällikällä lyöty, kun pappa jutteli niitä näitä Mannerheimista, talvisodasta, saksalaisten ja suomalaisten yhteistyöstä ja Rovaniemen hävityksestä Lapin sodan aikana. Ja totta tosiaan, olihan hän Rovaniemellä käynytkin. Yöllä oli kuulemma vaikea nukkua, ja hyttysiä riitti.

Suorastaan hävetti, kun rupesin miettimään omaa Sveitsi-tietouttani (tai sen puutetta). Ei mitään käsitystä itsenäistymisvuosisadasta tai edellisestä sodasta, puhumattakaan maailmansotien aikaisesta tilanteesta. Oli myös todella harmillista törmätä oman kielitaitonsa rajoihin - niin paljon kuin olisinkin halunnut ymmärtää kaiken ja vastailla takaisin, jutella kiehtovasta aiheesta, keskustelu jäi jokseenkin yksipuoliseksi. Minä tyydyin lähinnä nyökkäilemään ja mumisemaan ymmärtäväisesti - silloinkin, kun minulla ei ollut aavistustakaan, millä vuosisadalla tai -tuhannella juttu ylipäätään liikkui.


Määränpäämme oli liikennemuseo Verkehrshaus, joka on kuulemma yksi Sveitsin mielenkiintoisimmista kohteista. En ollut aluksi kovinkaan vakuuttunut asiasta, sillä autot, junat, mopot tai mitkään muutkaan moottorin avulla liikkuvat kulkupelit eivät ole koskaan olleet erityisemmin sydäntäni lähellä. Ehkä minun kohta pitäisi jo oppia, että mitkään ennakkoluulot eivät täällä osu oikeaan. Kuten sanottua, museo oli hämmästyttävän mielenkiintoinen, eikä viiden tunnin kiertelykään tuntunut lainkaan liian pitkältä.



Yllätin itseni tihrustelemasta erilaisten junanvaunujen faktalaatikkoja ja pohtimasta ensimmäisten lentokoneiden matkustamoratkaisuja. Näin merenpohjasta nostetun sukellusveneen, 1920-luvun raitiovaunun ja tietysti mustan T-Fordin.


Lopuksi käväisimme vielä pikaisella kävelyllä Luzernin turistien valloittamalla puusillalla, eikä yhtään ihmetyttänyt, miksi nämä olivat paikan löytäneet. Puutaloineen, valkoisine prinsessalinnoineen ja horisontissa häämöttävine vuorijonoineen kaupunki edusti sveitsiläisidylliä parhaimmillaan. Pehmis järvenrannalla, pikaruoka-ateria Burger Kingissä ja matkan varrelta ostetut tuoreet kirsikat pitivät vielä huolen siitä, ettei energiakato päässyt yllättämään meitä reissaajia. Kotimatka sujui rattoisasti puoliunessa.



Muuten tämä viikko on ollut melko tavallinen tapaus. Italiaan lähdemme näillä näkymin lauantaina, joten edessä on mitä todennäköisimmin parin viikon blogihiljaisuus. Ei ihan vielä kuitenkaan, eiköhän ainakin yksi päivitys ole sitä ennen luvassa.

Ettei kaikki kuulostaisi aina liian kivalta, voin kertoa, että tähän päivään on sisältynyt myös pettymystä. En päässyt opiskelemaan maailmanpolitiikkaa Helsinkiin, vaikka se oli ainoa paikka, johon tosissani hain ja luin. En kuitenkaan tarpeeksi, ja ensi vuonna tiedossa on mahdollisesti uusi yritys. Ainakin tiedän jo, mitä olisin voinut tehdä toisin.

Salakuvassa pääsykoekirjan päälle nukahtanut minä.

Onneksi minulla on silti viisi opiskelupaikkaa joista valita, joten aivan tyhjän päälle en jää. Olen uumoillut tätä jo pitkään, mutta nyt näyttää varmalta, että Oulun yliopisto saa minusta uuden historianopiskelijan ainakin tulevaksi vuodeksi. Kämppäasiat vähän jännittävät, mutta onneksi minulla on ihmisiä, jotka voin valjastaa puolestani asunnonetsintään! Totta puhuen odotan syksyä jo melkoisella innolla. Saan vielä toistaiseksi jäädä lähelle perhettäni ja useimpia ystäviäni, ja saan opiskella asiaa, jota rakastan ja jossa tunnen olevani parhaimmillani. Eiköhän tämä vielä iloksi muutu, vaikka juuri nyt vähän harmittaakin.