Kuulumisia ja kohtaamisia

Päivittäminen on vähän jäänyt vähemmälle parina päivänä, mutta syynä ei ole se, etteikö minulla olisi aikaa. Ainakaan tähän mennessä työpäivät eivät tosiaankaan ole olleet mitään kahdeksantuntisia.

Aamuisin saattelen pikkupojan lastentarhaan, missä kestää ehkä vartti. Aamupäivällä olen vähän siivoillut - eilen imuroin ja pesin lattioita. Päivällä laitan ruokaa, mutta sekin on yleensä tehty puolivalmiiksi jo edellisenä iltana, eikä minun tarvitse kuin keitellä pastaa ja lämmittää valmis kastike kaveriksi. Iltapäivällä pitää saattaa poika uudelleen tarhaan (täällä siis käydään keskellä päivää kotona syömässä), ja illalla saatan auttaa ruoanlaitossa, siistiä keittiötä ja pelata tai puuhailla muuta pikkupojan kanssa. Ei mitenkään kovin raskasta työtä, ja keskellä päivääkin saattaa jäädä useampi tunti aivan vapaaksi.



Jollain tavalla päivät kuitenkin kuluvat kauhean nopeasti, ja illalla pääsen kunnolla koneelle vasta melko myöhään. En tiedä miksi, mutta jostain syystä nukahdan todella aikaisin. Jo yhdentoista maissa on vain pakko laittaa kone kiinni ja kääriytyä peiton alle, ja nukun keskeytyksettä aina herätyskellon soittoon saakka.

Ainakin tähän mennessä jokainen päivä on tuntunut erilaiselta: aina on ollut jotain uutta tehtävää ja nähtävää. Viikonloppuna vierailimme kahdesti perheen järvenrantamökillä, ja helteen paahtaessa oli mahtavaa syödä terassilla tuoreita mansikoita ja pulahtaa vilpoisaan veteen. Talviturkkikin tuli samalla heitettyä. Kaikki sanoivat, että vesi on vielä vähän kylmää, mutta minulle 23-asteinen vesi oli kyllä kaikkea muuta. Kotona 18 astettakin tuntuu jo aivan sopivalta.

Järvimaisemat olivat upeat, aivan erilaiset kuin mihin olen kotona tottunut. Vastarannalla häämöttivät vihreät niittykukkulat täynnä pieniä kyliä ja lehtoja, ja kaukaisuudessa pystyi erottamaan varsinaiset Alpitkin. Purjeveneitä seilaili ohi jatkuvasti, vaikka järvi ei edes ollut mitenkään erityisen iso. Vesi oli täysin kirkasta. Mietin, onko kalastaminen täällä yhtään niin jännittävää, kun kalat todella näkee ennen kuin ne ehtivät edes näykätä.



Mökki itsessään oli melko askeettinen ja pieni. Kalusteet olivat jo parhaat päivänsä nähneet, lasit ja lautaset eri paria. Sähkö ja lämmin vesi kuitenkin löytyivät, ja oli hassua huomata, että muuten melko vaatimattomassa mökkerössä komeili uutuuttaan hohtava espressokeitin. Täällä ei pannukahveja hörpitä. Sama juttu kotona: espressokeitin löytyy, tavallista kahvin- tai vedenkeitintä ei lainkaan.

Olen jo ehtinyt tavata paljon uusia ihmisiä. Perheen lähisukulaiset alkavat jo ensimmäisen viikon jälkeen olla hyvässä muistissa, ja naapurin ihana mummeli tunnistaa minut kaupungilla vastaantullessaan. Hallo ja sveitsiläisten oma "hyvää päivää" grüezi ovat kovassa käytössä missä tahansa. Pienistä asioista huomaa, kuinka monikulttuurinen maa Sveitsi oikestaan onkaan. Italian ciao ja ranskan merci ovat arkipäivää myös saksankielisten suussa.

Perjantaina kuljeskelin ympäri kylää ihan omaksi ilokseni, kun samaan suuntaan kulkeva lenkkeilijä rupesi yhtäkkiä juttelemaan minulle, ja kuljimme jonkin aikaa samaa matkaa Suomen ja Sveitsin eroista keskustellen. Ei siinä mitään, mukavahan se on välillä pari sanaa vaihtaa muidenkin kuin perheenjäsenten kanssa, mutta Suomessa harvemmin tulee ohikulkijoita edes vilkaistua, saati sitten jututettua.



Tänään olen ollut koko illan ihan mielissäni, kun sain ensimmäisen omanikäiseni tuttavuuden: tapasin yllättäen tytön, joka lähtee elokuussa vuodeksi vaihto-oppilaaksi Kuopion lähelle. Oli todella mielenkiintoista tavata sveitsiläinen, joka on tosissaan kiinnostunut Suomesta ja suomen kielestä. Tyttö oli kuulemma kuullut kieltä alunperin hevi- ja rockbiiseistä ja innostunut siitä viimeisen vuoden aikana niin tosissaan, että tahtoi päästä oppimaan sitä itse. Olen edelleen ihan ihmeissäni siitä, että vaikka olen keskellä perisveitsiläistä pikkukylää, vain kilometrin päässä minusta asuu ihminen, joka tietää, missä Oulu on, kuinka monta sijamuotoa suomen kielessä on ja mitä "järvi" ja "joki" ovat. Tyttö oli muutenkin tosi mukava, ja juttua olisi riittänyt vaikka kuinka. Uskon ja toivon, että tulemme tapaamaan vielä uudestaankin.

Aika kumma juttu, mutta koti-ikävä ei ole vielä iskenyt oikeastaan lainkaan. Kyllä se vielä tulee, ja totta kai näkisin tälläkin hetkellä varsin mieluusti kaikki ihanat kaverini, poikakaverini ja perheeni, mutta mitenkään haikea ei olo ole vielä kertaakaan ollut. Ainakin tähän mennessä olen ollut koko ajan kauhean tyyväinen, enkä ole katunut hetkeäkään, että päätin tänne lähteä. Jollain tavalla olen aina rakastanut kaikkea uutta: on mahtavaa nähdä uusia paikkoja, oppia uusia kieliä, kohdata uusia tapoja. Vanhoista ihmissuhteista tahdon kyllä pitää kiinni minkä voin, mutta tahdon nähdä maailmaa ja kokea asioita nyt kun se vielä on mahdollista. Kolmikymppisenä perheenäitinä tai työntekijänä kun ei välttämättä olekaan enää niin helppoa hypätä noin vain pariksi kuukaudeksi uusiin maisemiin.

Pitää täällä tosin vähän tulevaisuuttakin pohtia. Ensi syksyn opiskelupaikka on edelleen hieman kysymysmerkki, vaikka jotain voin jo suunnitellakin. Olin aivan yllättynyt, kun kuulin perjantaina, että olin saanut Oulun yliopiston historian pääsykokeen parhaat pisteet. Yllättynyt siksi, että valmistauduin tosissani aivan toiseen paikkaan. Tuonne lukaisin kirjan kahdesti läpi, tein nopeat muistiinpanot ja siinä se. Mutta en kyllä valita, tuo voi varsin hyvin olla ensi syksyn kohteeni, elleivät ykköspaikan ovet avaudu - mikä on enemmän kuin todennäköistä.

Asunnon löytäminen voi vielä osoittautua ongelmaksi, sillä se pitää ensinnäkin hankkia täältä käsin, ja toisekseen vietän heinäkuun lopulla pari viikkoa netin ulottumattomissa Italiassa. Eiköhän sekin silti lopulta jotenkin järjesty, turha moista on vielä murehtia.

Melkoinen mammuttimerkintä taisi tästä tulla, mutta sen siitä saa, kun ei pariin päivään päivitä. Nyt taidan kuitenkin hiippailla naaman- ja hampaanpesulle ja lukea itselleni iltasaduksi Paolo Coelhon Elf Minutenia. Yrittää ainakin.

Kuva täältä, täältä ja täältä.